BLOGI

”TOIVON TUOLLA PUOLEN” -ELOKUVAN LAVASTUS

Toivon tuolla puolen -elokuvan lavastaja (A) haastoi tuotantoyhtiön markkinaoikeuteen. Asiassa oli kysymys siitä, että elokuvan lopputeksteissä lavastajiksi kreditoitiin myös rekvisitöörin ja lavasterakentajan työtä tehneet henkilöt. A:n mukaan tekijänoikeus lavastukseen olisi kuulunut yksin hänelle. Lavastaja A vaati markkinaoikeutta mm. vahvistamaan, että hänellä on yksinomainen oikeus elokuvan lavastusteokseen sekä vahvistamaan, että hänen tekijänoikeutta lavastusteokseen on loukattu virheellisellä kreditoinnilla.

Markkinaoikeus antoi kevättalvella 2018 ratkaisun, jonka mukaan elokuvan lavastus ei ole elokuvasta erotettavissa oleva itsenäinen teos. Markkinaoikeus totesi, että elokuva on visuaalisilta osiltaan kokonaisuus, jonka muodostavat ja jossa sekoittuvat sitä varten luodut lavasteet ja rekvisiitta ja muu visuaalinen ilme. Koska lavastus ei ole elokuvasta erotettavissa oleva teos, markkinaoikeus hylkäsi kanteen.

Lavastajien ammattiliitto TEMEn mukaan tekijänoikeus on tämän ratkaisun jälkeen uhattuna, sillä tekijänoikeuden saamisen edellytys on ”itsenäisen teoksen” tekeminen elokuvaan. Näinhän asia ei tietenkään ole, ei edes markkinaoikeuden tuomion perusteella.

Markkinaoikeuden ratkaisu on selitettävissä siviiliprosessin perusasialla, jota kutsutaan väittämistaakaksi. Väittämistaakka perustuu oikeudenkäymiskaaren 24:3.2 §:ään: ”Asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi vedonnut”. Jyrki Virolainen on artikkelissaan ”Väittämistaakasta vieläkin vähäsen” selventänyt yllä mainittua pykälää näin:

Asianosaiset määräävät oikeudenkäynnissä mistä riidellään ja mitä tuomioistuin saa tutkia. Jos asianosainen ei vetoa johonkin seikkaan vaatimuksensa tueksi, ei tuomioistuin saa ottaa seikkaa ratkaisua tehdessään huomioon. Ei, vaikka seikka kävisi ilmi oikeudenkäyntiaineistosta tai vastapuoli olisi sen myöntänyt. Oikeaan seikkaan vetoamatta jättämisestä on seurauksena, että asianosainen, jolla on seikkaan nähden väittämistaakka, häviää jutun sanotulla perusteella.

Lavastajan tapauksessa koko kanne perustui väitteeseen, että elokuvan lavastus on itsenäinen teos. Kun lavastaja ei ollut esittänyt mitään vaihtoehtoisia seikkoja vaatimuksensa perusteeksi, on tuomioistuin ollut pakotettu ratkaisemaan riidan sanotun seikan perusteella. Kun lavastusta ei katsottu itsenäiseksi teokseksi, putosi kantajan kaikilta muiltakin väitteiltä pohja ja koko kanne hylättiin. Virolaisen sanoin: oikeaan seikkaan vetoamatta jättäminen aiheutti häviön.

Vaikuttaa siltä, että lavastajan kanne oli perustettu teos -sanaan tekijänoikeuslain 1:1 §:n mukaisesti: ”Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen”. Kanteessa oli siten keskitytty korostamaan ajatusta elokuvan lavastuksesta teoksena, huomioimatta tekijänoikeuslain tarjoamaa vaihtoehtoista kanneperustetta, eli oikeutta 6 §:n mukaiseen yhteisteokseen.

Yhteisteoksissa on kysymys siitä, että useat henkilöt tekevät teoksen yhdessä, eikä tekijöiden osuuksista muodostu erillisiä teoksia. Hyvä esimerkki tekijänoikeuslain tarkoittamasta yhteisteoksesta on elokuva: elokuvasta on mahdotonta erottaa esimerkiksi ohjausta omaksi itsenäiseksi teoksekseen. Onkin katsottu, että elokuvan tekijöille muodostuu tekijänoikeuksia omiin panoksiinsa, ja joillekin tekijöille, kuten esim. ohjaajalle, voi muodostua tekijänoikeus koko elokuvateokseen.

Mielestäni elokuvan lavastus tulee nähdä osana tekijänoikeuslain 6 §:n tarkoittamaa yhteisteosta. Lavastuksesta on tietenkin mahdollista erottaa jokin itsenäinen elementti, vaikkapa jotain kohtausta varten rakennettu tuoli. Elokuvan lavastuksessa ei ole kuitenkaan kysymys mistään konkreettisesta erotettavissa olevasta teoksesta, vaan koko elokuvan taustasta, jota vasten näyttelijöiden suoritukset näkyvät.

Mikä sitten olisi ollut oikea seikka, johon lavastajan olisi kannattanut vedota?

Lavastaja olisi voinut vaatia markkinaoikeutta vahvistamaan, että hänen moraalisia tekijänoikeuksia on rikottu kreditoimalla lavastajiksi henkilöitä, jotka eivät ole tehneet itsenäistä ja omaperäistä luomistyötä. Tällaisilla kanneperusteilla lavastajan olisi tullut ainoastaan näyttää toteen, että hän on tehnyt itsenäisiä luovia ratkaisuja, ilman ohjaajan tai kenenkään muunkaan merkittävää ohjeistusta. Mikäli työn itsenäisyys ja omaperäisyys olisi todettu, olisi lavastajalle muodostunut tekijänoikeus elokuvan lavastukseen. Toiseksi hänen olisi tullut näyttää toteen, että lavasterakentaja ja rekvisitööri ovat tehneet suorittavaa työtä, johon ei ole sisältynyt heidän omaa luovaa panosta. Läpi mennessään tämä vaatimus olisi puolestaan vahvistanut, että elokuvan lopputeksteissä toden totta on ylimääräisiä henkilöitä.

Nyt oikeus ei päässyt ottamaan kantaa näihin seikkoihin lainkaan, sillä oikeus ratkaisi ensimmäisenä kantajan esittämän väitteen siitä, onko lavastus ollut itsenäinen, elokuvasta erotettavissa oleva teos. Kun näin ei ollut, kaikki muu pohdinta oli oikeuden mukaan tarpeetonta. Kanne hylättiin perustellusti väittämistaakan mukaisesti.

Oikeudenkäyntikustannukset, jotka tuomittiin yksin lavastajan maksettaviksi, olivat tuomion mukaan noin 86.000 euroa.  Lisäksi lavastajan omat oikeudenkäyntikustannukset olivat n. 100.000 euroa. Useimmiten oikeusturvavakuutukset eivät kata tekijänoikeusriidoista aiheutuvia asianajokuluja, jolloin kulut jäävät yksin kantajan vahingoksi.

Asianajollisesti asiaa olisi voitu lähestyä vielä toisinkin. Moraalisten oikeuksien rikkominen on tekijänoikeuslain mukaan tekijänoikeusrikkomus, josta tuomitaan sakkoon. Lavastaja olisi voinut tehdä asiasta tutkintapyynnön, ja saattaa asian tuomioistuimen käsittelyyn rikosasiana. Mikäli syyttäjä olisi syyttänyt tuotantoyhtiötä tekijänoikeusrikkomuksesta, olisivat oikeudenkäyntikulut häviötapauksessa jääneet valtion vahingoksi. Syyttäjävetoisissa rikosoikeudenkäynneissä oikeusturvavakuutuskin on yleensä hyödynnettävissä.